Mä löysin oman juttuni tosikon syntymän jälkeen. Tämä vei aikaa multa, kyllä, mutta siitä tuli myös esikoisen juttu. Oli mun aikaa ja oli meidän kahden aikaa yhdessä. Muutkin lapset ovat omaksuneet sen osaksi perhettä. Mutta mies ei. Koska hän ei pidä kyseisestä asiasta, kokee sen ajan- sekä rahantuhlauksena, niin se on sitä.

Tapahtui kuitenkin asioita joiden takia mä olen nyt tästä harrastuksesta joutunut luopumaan, siinä mittakaavassa missä haluaisin sitä harrastaa. Mutta mä osaksi luovuin siitä myös tämän perheen ja parisuhteen takia. Tiedän että veisi tällä hetkellä siinä mittakaavassa liikaa aikaa, uskon ja tiedän että tulevaisuudessa lasten ollessa isompia pääsen takaisin siihen mihin haluan.

Mies vaan ei usko kuinka tärkeää se on mulle. Kuinka mä tämän harrastuksen ansiosta olen pysynyt järjissäni viimeiset vuodet. Ei se merkitse kun hän laskee euroja, sekä kertoja jolloin joutuu esim. hoitamaan lapset nukkumaan.

Mä yritän ymmärtää hänen unelmiaan ja harrastuksiaan, en sano niistä koska kummankin pitäisi saada se oma juttunsa. Mä tuen häntä ja yritän jopa kannustaa aloittamaan jotain haluamaansa. Mutta ei, samaa en saa takaisin.

Koska siirsin nyt tämän harrastukseni huomattavasti vähemmälle nyt muutamaksi vuodeksi, halusin jotain tilalle. Ja koska mun on saatava itseni fyysisestikin parempaan kuntoon, liityin salille. Kyllä, minä joka olen vannonnut ettei musta siihen ole. Nyt mä olen nauttinut aivan järjettömästi tästä ajasta minkä olen siellä viettänyt.

Naureskelua ja tuhahtelua saan tästä(kin) kotona, mutta en jaksa välittää. Ehdotin jopa että tehtäisiin tästä meidän yhteinen juttu, mutta ei. Valittamista ei vielä ole keksinyt koska pystyn harjoittelemaan lasten nukkuessa tai käyttämään lapsiparkkia. Kuulemma nyt ei ole kahdenkeskistä aikaa illalla mutta vietän sen mielummin salilla kuin sohvalla kummankin ollessa omalla läppärillä...

Millä ihmeellä sitä saa toisen tajuamaan että kummankin on annettava ja otettava....tämä on kahden kauppa, ei yhden.