Mä en siedä miestä lähellä, mä en halua koskettaa sitä enkä halua että se koskettaa mua. Mä en halua päästä viettämään kahdenkeskistä aikaa, mä haluan olla yksin. Mä en halua viettää aikaa edes perheenä, ainoastaan minä ja lapset.

Mä en haluaisi tuntea näin. Mä haluaisin kaivata miestäni, mä haluaisin haluta häntä. Mutta kun mä en tunne niin, en pysty.

Miksi?

Oksettaa ajatella että mä suutelisin miestäni. Heti perään oksettaa itseni, miten mä kykenen ajattelemaan tuollaista ihmisestä jota mä rakastan.

Mä kuitenkin rakastan. Kyllä, rakastan. Rakastan miestäni kun hän ei ole fyysisesti läsnä.

Mies kun on läsnä, mä tiuskin, vähättelen, välttelen. Miksi ihmeessä mä teen niin?!

Onhan meillä ongelmamme, on aina ollut ja niitä pitäisi selvittää. Mutta tämä on ihan uusi ongelma enkä mä tiedä mistä lähteä purkamaan. Mä en voi edes puhua miehelleni. Kyllä mä tiedän että se loukkaisi ja paljon. Voin vaan kuvitella kuinka paljon, miltä musta tuntuisi jos mies ajattelisi näin musta.

Tuntuisi niin paljon helpommalta lähteä eri teille, henkisesti helpommalta. Tai tuntuisi nyt, ei varmaan loppujen lopuksi olisi helpompaa. Haluaisin vain näistä tunteista ja ajatuksista eroon, mä inhoan jo itseänikin tämän takia.