Meillä oli eilen hääpäivä. Mä muistin sen, en kuitenkaan sanonut mitään. Et sanonut sinäkään, en tiedä muistitko edes.

Sanoin tänään, pyysin anteeksi etten eilen toivottanut hyvää hääpäivää. Et sanonut mitään.

Mä niin kovasti yritän, ja mitä saan takaisin. Ihan kun haluisit että mä olen se joka tekee päätöksen tämän loppumisesta. Sitäkö sä haluat?

Mä rakastuin suhun ensisilmäyksellä. Mä en uskonut siihen, en edes sillä hetkellä. Mä olin sulle vain joku siinä vaiheessa kun mä tiesin haluavani sut. Sä olit niin kylmä, tarkoituksella tai et. Siihen mä varmaan rakastuinkin, siihen että olit ns. paha poika. Tavallaan mä inhosin niitä tunteita mitä sä mussa herätit, mä en halunnut olla se epätoivoinen perässä roikkuja. En mä ollut ikinä se, mä olin aina ollut se joka otti ja jätti.

Sä olitkin vain ujo, et kylmä. Sä sait perhoset mun vatsaan. Mä muistan vieläkin kuinka meidän "ensitreffeillä" elokuvissa mietin vain uskallanko ottaa kädestä kiinni. En uskaltanut, etkä sinäkään. Mä en edes muista leffaa kun jännitin niin paljon. Mä niin kovasti halusin ottaa kiinni, meidän sormet kosketti toisiaan mutta en vaan uskaltanut ottaa kiinni.

Mä niin monesti oon toivonut että voisin palata niihin ensihetkiin. Ja mielessäni palaankin, se saa mut muistamaan millaista meillä oli ja miksi meidän pitäisi taistella. Mä niin toivon että joskus vielä saan ne samat tunteet takaisin, sun kanssasi.

Oltiin kuin paita ja peppu alkuunsa. Siitä syystä varmaan tulikin ensimmäiset ongelmat, ja isot sellaiset. Sä petit, ja mä olin valmis antamaan anteeksi. Harmi vain että sä et halunnut mua. Mä itkin, itkin ja itkin. Mä tein kaikkeni ja olin valmis lähestulkoon kaikkeen jotta olisin saanut olla vain sun kanssasi. Sä särjit mun sydämeni, ja mä vannoin etten enää koskaan anna kenenkään satuttaa mua. Sä todellakin satutit mua. Mä vannoin että jos sä joskus tulisit anelemaan mua takaisin, mä en ottaisi vaikka kuinka haluaisin.

Tulithan sä, se oli ensimmäinen kerta kun mä näin sun itkevän. Enpä ole nähnyt sen jälkeenkään sun itkevän kun isovanhempiesi hautajaisissa. Kaikki mun uhkaukset ja vannomiset valuivat samantien alas viemäristä. Sain mä sentään sanottua että mä harkitsen, harkitsen voiko meistä tulla enää koskaan mitään. Sydämessäni tiesin vastauksen, mä tiesin etten voisi antaa sun kävellä pois.

Oli meillä rankkaa vaikka tiedettiin että haluttiin toisemme. Ei se luottamus heti palaa, ei todellakaan. Mutta tahto oli kova, ja mä hoin vaan itselleni ettet sä olisi siinä jos et haluisi. Sä lähdit jo pois, sä olisit voinut pysyä pois jos sitä olisit halunnut. Mä kyllä rankaisin sua, ei se ollut oikein eikä mun olisi pitänyt mutta tein sen kuitenkin. Mä kaivoin vanhat jutut esiin aina riidellessä. Mä kaivoin saman asian esille monta vuotta tapahtuneen jälkeenkin. Me mentiin naimisiin, saatiin lapsiakin. Silti mä kaivoin saman asian esille tapellessa. Ei se ollut oikein, ja mä tiesin sen. Mutta sä kestit sen.

Jossain vaiheessa mä tajusin että olin päässyt asian yli, mä olin antanut anteeksi ja unohtanut. Ja sä todellakin kestit sen kaiken, joten pakkohan sun on mua rakastaa. Se vaati paljon aikaa, ja välillä tuli kieltämättä tunne tehtiinkö sittenkään oikein. Teinkö mä oikein kun annoin mahdollisuuden. Kyllä mä tein oikein, en mä voi katua sitä. Silloin mä katuisin meidän avioliittoa, meidän lapsia, meidän elämää. Samalla tavalla mä toimisin, jos saisin palata takaisin siihen aikaan. Mutta toista kertaa meidän suhde ei sellaista kestäisi, ihan sama kumpi sen tekisi.

Me ollaan siis selvitty paljosta, miksi me ei selvittäisi tästä? Mä haluan selvitä tästä. Meidän suhde ei kaatunut siihen, se ei voi kaatua tähänkään. Koska tämä on paljon pienempi juttu, se vaan ei voi kaatua tähän.

Mä rakastuin siihen että olit ulospäin kova, paha poika. Sisältä sä olit kuitenkin herkkä, kokematon ja rakastettava. Komea, ja mä rakastin sun kosketusta. Sä et pelännyt näyttää julkisesti että rakastat mua. Sä teit selväksi että mä olin sun, näytit sen muille. Sä teit kaikkesi ja kestit kaiken jotta saisit mut luottamaan suhun, sä teit selväksi että sä haluat mut. Se sai mut vaan rakastamaan sua lisää. Sä et luovuttanut vaikka mun olisi tehnyt mieli.

Mä muistan kuinka istuttiin yhden kaverin kyydissä, ja sä laitoit mulle viestin siellä autossa. Kirjoitit että taidat olla rakastumassa muhun. Se hetki, ja sinne ensitreffeille palaaminen, ne on niitä hetkiä mitä mä olen viime ajat pyöritellyt mielessäni jotta jaksaisin taistella. Jotta jaksaisin taistella meidän kummankin puolesta. Mä niin toivoisin että säkin löytäisit sen syyn miksi pitäisi taistella.