Tuntuu että tässä juostaa ympyrää ympäri...kierretään kehää, ei päästä eteenpäin eikä saada kiinni ajatuksista.

Ollaan, ei olla. Taistellaan, annetaan olla. Rakastetaan, ei rakasteta.

Se olen minä joka kiertää sitä kehää. Miten tämän saa loppumaan? Miten mä saan tehtyä päätöksen jota en kadu?

Koko viikon yritin soittaa aikaa pariterapiaan. Tai yritin rohkaista itseäni. Joskus aikaisemmin puhuttiin ja mies sanoi että hän hoitaa asian, näyttääkseen että haluaa saada tämän toimimaan. Eipä ole hoitanut, siitä on aikaa usea kuukausi jo. Mä päätin sen hoitaa, nyt kun vielä saisin tarpeeksi rohkeutta soittaakseni. Tuntuu kamalalta että joudun ihan ulkopuoliselle sanomaan että me ei onnistuta tässä keskenämme. Me tarvitaan apua jotta pystytään elämään yhdessä loppuelämä(tai ainakin yrittää elää). Tuntuu että mä olen niin kamala epäonnistuja kun joudun hakemaan apua. Nimenomaan minä olen.

Mun piti kerran elämässäni mennä naimisiin, sen oikean kanssa. Ja elää onnellisina kuolemaan saakka. Tuntuu järkyttävältä tajuta ettei se ehkä onnistukkaan. Mitä mä teen sitten?

Mitä jos me erotaan ja mä olenkin loppuelämäni yksin? Toki mulla on lapseni, mutta mitä jos mä en löydä enää ketään? Ja mitä jos mies löytää uuden rakkauden, piankin? Mitä jos lapsetkin alkaa vihata mua koska rikoin meidän perheen?

Mutta mitä jos me ollaan yhdessä loppuelämä, ja mä vihaan elämääni? Mitä jos mä 20 vuoden päästä tajuan alkaa etsimään oikeaa onnea? Mitä jos mä hukkaan elämäni tekemällä väärän päätöksen?

Nämä mun ajatukset kiertää kehää. Ehkä se olen vain minä joka tarvitsee terapiaa, kootakseen ajatuksensa. Mun on keksittävä miten mä haluan elää. Mun on keksittävä itse miten mä tulen onnelliseksi, oli se sitten miehen kanssa tai ilman.