Väsyttää tämän asian miettiminen. Kunpa mulla olisi kristallipallo, josta mä näkisin miten tämä lopulta päättyy. Kunpa mä tietäisin kannattaako taistella. Mä olen niin väsynyt miettimään sitä.

Voimavarat alkaa olla niin vähissä. Tai ovat olleet jo kauan, mä vaan sinnittelen. Ja nyt mä vaan mietin kannattaako tämä, vai pitäisikö oikeasti jo luovuttaa jotta mä saan voimani takaisin? Jotta musta olis ihanaa herätä aamuun, miettimättä miten mä selviän tästä.

Voi kun sen tietäisi.

Eilen keskusteltiin, ja lopulta riideltiin, taas. Mä yritin käydä järkevää keskustelua, mä yritin keskustella. Mutta ensin toiselle on tärkeämpää naputella puhelintaan, sitten ollaankin marttyyria jne. Lopulta mulla loppui keinot, ja jaksaminen. Toinen ei edes usko että mä harkitsen eroa, ihan sama mitä mä sanon. On kuulemma mun haihattelua.

Vikaa on mussakin, en mä halua vain toista syytellä. Mutta jos tämä halutaan saada toimimaan, tarvitaan kummankin panosta. Jos toinen ei panosta ja mä teen päätöksen lähteä eri teille, niin ketä siinä syytetään? Mua tietenkin.

Mä pystyin aikasemmin listaamaan aika paljon syitä miksi mun pitää jaksaa taistella. Ne syyt vähenee koko ajan. Mitäs kun ne syyt loppuu? Mua pelottaa ihan järjettömästi tehdä päätös. Se päätös vaikuttaa niin monen elämään. Mitä jos mä kuitenkin teen väärän päätöksen, ihan sama kumman päätösen teen. Mitä jos mä valitsen väärin? Mitä jos mä pilaan monen elämän sillä päätöksellä?

Tällä hetkellä mä pystyn vain ajattelemaan että tälläinen elämä ei ole reilua mulle, miehelle eikä varsinkaan lapsille. Tämä ei ole reilua ketään kohtaan.