Välillä tuntuu niin epätoivoiselta tää yrittäminen, ja välillä taas tuntuu siltä että oikeaan suuntaan mennään.

Mä yritän kovasti, mutta väkisin tulee olo etten jaksaisi enää taistella. Että päästäisiin kumpikin helpommalla kun pistettäisiin lusikat jakoon. Mutta ei, sitten mä alan miettimään miten lapset reagoi, miten läheiset. Mä tiedän että kritiikki kohdistuisi muhun, ja miksi ei, mähän tätä asiaa pohdin sekä harkitsen. Ja kyse siis miehen suvusta, toki heidän kuuluukin olla miehen tukena. Mutta mä tunnen tuon suvun, ja mä en ole tarpeeksi vahva tällä hetkellä kestääkseni sitä taistelua.

Ja rehellisesti, en mä voi lähteä vielä. Mä en oikeasti voi. Mikä mun syy on? Se että me ei osata kommunikoida? Siihen voidaan hakea apua.

Se, että mä kaipaan romantiikkaa? No siitä sanoin tänään miehelle, saa nähdä.

Mä haaveilen leffarakkaudesta, sellaisesta elämäni rakkaudesta kuin parhaissa leffoissa. Herätys, ei se ole sellaista. Mutta kun mä kaipaan, kaipaan niitä perhosia vatsaan kun mies koskettaa. Kaipaan sitä turhauttavaa jännitystä kun odotan vastaako mies mun viestiin. Kaipaan sitä että mies kuuntelee mua, katsoo silmiin ja kuuntelee.

Mä en jaksa sitä että istutaan koneella, pelataan puhelimella tai tuijotetaan telkkaria. Asioista ei voi sanoa, tai kun sanon niin takaisin saan tiuskimista. Mä kaipaan niitä hetkiä kun ulkoiltiin perheenä, vietiin koiria lenkille koko perhe. Me ei tehdä mitään perheenä, kun tämä tuntuu olevan miehelle joku pakollinen velvollisuus.

Hetken jaksaa jos selitän, sitten taas painutaan samoihin tapoihin. Meillä siis eletään vissiin ihan normaalia lapsiperhe-elämää, pikkulapsiaikaa. Mutta kun mä en halua. Jos mä en halua niin eihän ole pakko? Tätä on kuitenkin eletty 80% siitä ajasta mikä ollaan yhdessä oltu. En mä halua odottaa siihen että lapset on muuttaneet pois ja sitten ruvetaan parantamaan tilannetta. Ei sitä sitten enää paranneta. Huoh...