Tiedän että mies lähtee sinne vain minun mieliksi. Hän ei usko meidän sitä tarvitsevan, eikä usko sen auttavan jos tarvittaisiin.

Mä olen kuitenkin antanut jatkoaikaa ainakin sen verta että katsotaan auttaako se, tuoko se mulle uusia ajatuksia ja näkökulmia, saako se miehen näkemään asioita eri tavalla.

En tee mitään hätiköityjä päätöksiä ennen sitä, vaikka mieleni tekisi ottaa aikalisä. Tälläkin hetkellä. Olen onnellinen kun en ole mieheni seurassa, ja melkeinpä inholla odotan aina hänen kotiintuloansa. En jaksa nauraa hänen jutuille, koska mun mielestä ne ei ole hauskoja. En jaksa muutenkaan kuunnella hänen juttujaan, eihän hänkään ole tähän mennessä kuunnellut minun.

Mutta kestän ja odotan vielä hetken. Seuraavan kerran kun mulla on vapaa niin aion ottaa itselleni irtautumisen, menen pariksi päiväksi lomalle, yksin.

Onhan mieskin tänään messuilemassa kaverin kanssa, tulee kotiin kun menen töihin ja kun mä pääsen kotiin illalla, aikoo hän suunnata kaverin kanssa ulos. Välillä tuntuu siltä että hänkin välttelee minua.

Annetaan nyt kuitenkin ajan kulua hetken aikaa, ja katsotaan tuoko terapia meille apuja.

Jonkun sortin hiljaisuus se kai vaivaa tätäkin blogia. En minä tiedä. Tuntuu että toistan itseäni, menen samaa ympyrää koko ajan. Pitäisi olla jotain uutta kerrottavaa, pitäisi olla päätös.

Mä herään eloon kun pääsen pois kotoa. Kun menen salille, tai töihin, unohdan melkeinpä perheeni läsnäolon. Unohdan olevani äiti ja vaimo, taloudenhoitaja. Muistan että olen myös nainen, ystävä, työntekijä.

Olen mä kotivuosinakin käynyt lasten kanssa kodin ulkopuolella, mutta samat ympyräthän ne ovat...mukana vain muita äitejä ja lapsia. Samat jutut, samat ongelmat. Nyt mä olen päässyt ihan uusiin asioihin kiinni.

Mä rakastan jutella ihmisten kanssa, tutustua uusiin. Ja aivan muista jutuista, pinnallisistakin asioista, erityisesti. On ihanaa kun toinen ei tiedä minulla olevan lapsia, tai miestä. Toinen juttelee minulle vain kuin ihminen toiselle satunnaisesti. Kun mä olen toiselle vain salilla käyvä ja kunnostaan huolta pitävä, tai kun puhun asiakkaan kanssa vaikka säästä. Pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle.

Mä rakastan puhua. Mies ei. Me emme siis puhu. Se tukahduttaa mut, enkä tiedä mitä siitä ajatella. Hyväksynkö sen, ja puhun muiden kanssa? Vai pitäisikö miehensä kanssa pystyä puhumaan, onko se liikaa vaadittu? Pitäisikö toisen olla juuri samanlainen kuin itse?

Sillon kun tavattiin ja rakastuttiin, olin sitä mieltä että vastakohdat vetää puoleensa. Erilaiset ihmiset on ne ketkä kuuluvat yhteen ja joilla juttu toimii. Nyt en tiedä, olisiko kuitenkin helpompi olla ihmisen kanssa joka olisi samanlainen. Jolla olisi samat mielipiteet isoista asioista, joka rakastaisi samoja asioita.

Vihaan kun en tiedä vastausta, ja varsinkin kun en tiedä sitä nyt. Erot tuttavapiirissä saa mut miettimään että munkin olisi oltava rohkea ja tehtävä päätös. Olisi mun aikani olla onnellinen, kerta en sitä ole ollut pariin vuoteen.

Mutta mitä jos se onkin hätiköity päätös, jos teenkin sen vaan koska näen kuinka joillekin se on tehnyt hyvää. Jospa se ei mulle teekkään, meille tee. Jos mä kadunkin päätöstäni, mitäs sitten?

Asia olisi helpompi jos miehelle voisi edes puhua näistä. Mutta kun ei voi, hän reagoi kuin puhuisin tiskeistä. Se on yksi ja sama, hän ei asialle mitään kuulemma voi koska ei tunne samalla tavalla. Hänen mielestään tämä on normaalia pikkulapsiperheen arkea, tälläistä se on ja siihen on tyytyminen. Mutta kun mä en halua tyytyä.

Sanoi kyllä huomanneensa että mä haen muutosta omalle elämälleni. Niin haenkin, alan elää itseäni varten. Teen päätöksiä ja ratkaisuja jotka ovat minulle hyväksi, toki ajattelen myös lapsia. Mutta en miestä, en kysy mitä mieltä hän on tai tekisikö hän. Niin olen toiminut tähän asti ja sitten tehnyt niinkuin miehen mielestä on paras. Nyt teen oman päätökseni, voin toki kuunnella miestä mutta päätös on minun hänen mielipiteistä välittämättä.

Ja kyse on siis sellaisista päätöksistä kuin menisinkö laivalle, käynkö sen ja sen kaverin kanssa kahvilla, ostanko kaupasta rahkaa vai pizzan. Mä teen päätöksiä jotka ovat minulle hyväksi, en päätöksiä jotka miellyttää mun miestäni.

Tilanne vain kärjistyy ja kärjistyy. Turha mun on silti itseäni huijata, mä en tästä pääse irti. Mulla vain ei ole tarpeeksi rohkeutta, ei millään. On sitä enemmän kuin vuosi sitten, mutta silti liian vähän jotta ottaisin askeleen eri suuntaan.

Niin kauan tilanne vain pahenee ja pahenee, kunnes mulla lopulta se tarvittava rohkeus on. Tänään on vuodatettu kyyneliä, puhuttu, jopa mies on itkenyt. Sitä en ole monesti nähnyt. Mä niin kovasti haluisin uskoa että on vihdoinkin otettu askel oikeaan, mutta koska olen skeptinen niin en usko tilanteen parantuvan.

Muulla tavoin mulla on kyllä elämä ottanut askeleen parempaan. Olen alkanut elämään itseäni varten, ottanut askelia pois kotoa. Alkanut elämään. Kodin ulkopuolella olenkin muuttunut, musta on tullut iloisempi ja eläväisempi.

Kotona ollessa edelleen ahdistaa. Oikeastaan enemmän kuin ennen, kun olen huomannut kuinka hautaan oman itseni syvälle kun tulen ovesta sisään. Mikäli siis mies on kotona, hänen seurassaan en osaa olla oma itseni enää. Pelkään koko ajan tekeväni jotain väärin, sanovani väärin. Mä olen kotonani hänen seurassaan todella varuillani.

Tätä yritin tuoda tänään esille. En tiedä menikö mitään perille. En halunnut syyttää häntä, en itseäni, en ketään. Yritin vain selittää että ongelmia on, isoja sellaisia. Eikä ne ratkea sillä että mies sanoo ettei asioiden pitäisi olla niin. Tietenkään niiden ei pitäisi olla niin! Mutta kun ei ratkea enää meidän kahden kesken, me tarvitaan jonkun apua niiden ratkomiseen. Ja se on seuraava askel, en vain tiedä saadaanko sitä otettua.

Ahdistaa vain niin kovasti, ja rakastankin tällä hetkellä niitä hetkiä kun en ole miehen seurassa. Kun saan olla oma itseni. Monesti päivässä mietin millaista se olisikaan jos saisin kotonakin olla ihan täysin oma itseni. Ja se olisi oikeasti mun kotini. Tuntuu hurjalta ajatella että loppuelämäni tulisin elämään tällä tavalla. Ja kyllä mä tiedän että jos tilanne jatkuu näin niin se lopullinen rohkeus kyllä löytää tiensä mun luo.

Mä löysin oman juttuni tosikon syntymän jälkeen. Tämä vei aikaa multa, kyllä, mutta siitä tuli myös esikoisen juttu. Oli mun aikaa ja oli meidän kahden aikaa yhdessä. Muutkin lapset ovat omaksuneet sen osaksi perhettä. Mutta mies ei. Koska hän ei pidä kyseisestä asiasta, kokee sen ajan- sekä rahantuhlauksena, niin se on sitä.

Tapahtui kuitenkin asioita joiden takia mä olen nyt tästä harrastuksesta joutunut luopumaan, siinä mittakaavassa missä haluaisin sitä harrastaa. Mutta mä osaksi luovuin siitä myös tämän perheen ja parisuhteen takia. Tiedän että veisi tällä hetkellä siinä mittakaavassa liikaa aikaa, uskon ja tiedän että tulevaisuudessa lasten ollessa isompia pääsen takaisin siihen mihin haluan.

Mies vaan ei usko kuinka tärkeää se on mulle. Kuinka mä tämän harrastuksen ansiosta olen pysynyt järjissäni viimeiset vuodet. Ei se merkitse kun hän laskee euroja, sekä kertoja jolloin joutuu esim. hoitamaan lapset nukkumaan.

Mä yritän ymmärtää hänen unelmiaan ja harrastuksiaan, en sano niistä koska kummankin pitäisi saada se oma juttunsa. Mä tuen häntä ja yritän jopa kannustaa aloittamaan jotain haluamaansa. Mutta ei, samaa en saa takaisin.

Koska siirsin nyt tämän harrastukseni huomattavasti vähemmälle nyt muutamaksi vuodeksi, halusin jotain tilalle. Ja koska mun on saatava itseni fyysisestikin parempaan kuntoon, liityin salille. Kyllä, minä joka olen vannonnut ettei musta siihen ole. Nyt mä olen nauttinut aivan järjettömästi tästä ajasta minkä olen siellä viettänyt.

Naureskelua ja tuhahtelua saan tästä(kin) kotona, mutta en jaksa välittää. Ehdotin jopa että tehtäisiin tästä meidän yhteinen juttu, mutta ei. Valittamista ei vielä ole keksinyt koska pystyn harjoittelemaan lasten nukkuessa tai käyttämään lapsiparkkia. Kuulemma nyt ei ole kahdenkeskistä aikaa illalla mutta vietän sen mielummin salilla kuin sohvalla kummankin ollessa omalla läppärillä...

Millä ihmeellä sitä saa toisen tajuamaan että kummankin on annettava ja otettava....tämä on kahden kauppa, ei yhden.

Meillä on parin viimeisen päivän aikana puhdistettu ilmaa ja kunnolla. Mä olen aukaissut suuni kunnolla, ja tehnyt selväksi että mäkin ansaitsen tässä perheessä arvostusta, kiitosta ja aikaa.

Mä aion ajatella itseäni, aion olla nyt itsekäs aina välillä ja unohtaa muut. Ei mun tarvitse olla se joka huolehtii että muilla on kaikki loistavasti ja että muut voi hyvin. Sen ei aina tarvitse olla minun.

Mä olen käyttänyt monta vuotta tähän perheeseen, unohtaen itseni ja mun haluni. Liian monta vuotta. En mä kadu, mä olen tehnyt kaiken lasteni takia ja tekisin uudestaan. Mä uhraisin oman itseni vaikka kuinka monta kertaa jotta lapsilla olisi hyvä olla.

Mutta nyt on aika myös hoitaa mua itseäni, elää niitäkin asioita mitä mä itse haluan. On aika tehdä jotain mikä saa mut irti tästä, jotain mikä saa mut tuntemaan itseni muuksi kuin äidiksi ja kodinhoitajaksi. Mä en todellakaan ole pelkästään niitä, ja se muu on nyt kaivettava takaisin jostain. Mun on löydettävä se kaikki muu jostain, ja miehenkin on tajuttava että mä olen paljon paljon muutakin. Ja haluan olla.

Kukaan muu ei ole ollut kiinnostunut siitä mitä mä olen, haluan, tunnen ja teen. Tein miehelle selväksi että mä aion olla kiinnostunut itsestäni, hoitaa itseni kuntoon. Tapansa mukaan yrittää puhua kuinka hän arvostaa jne, mutta kun ei se merkitse. Ne on vaan sanoja, teoissa se ei näy. Me ollaan siinä pisteessä että hänen sanomisillaan ei ole nyt väliä.

Joko hän tukee mua, ja alkaa näyttää että tässä ollaan tasa-arvoisia, tai sitten hän valitsee toisen tien eikä voi hyväksyä että mä olen oikeutettu kaikkeen mihin hänkin. Mä olen yhtälailla oikeutettu uraan, ystäviin, kissanristiäisiin, harrastuksiin, omaan aikaan. Mä ansaitsen ne ihan yhtälailla, ja aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni ne myös.