Eilen riideltiin, kunnolla. On varmasti joskus riidelty niin että on huudettu kovempaa ja kauemmin, mutta nyt mies sanoi asioita jotka oli...no, ennenkuulumattomia.

Ei haukkunut minua eikä siis loukannut millään tavalla. Tai tavallaan kai loukkasi, sanoi sellaisia mielipiteitä parisuhteesta jotka eivät mahdu mun maailmankuvaan.

Sellaisia asioita, että en tiedä pääsenkö niistä yli. Tai haluanko edes päästä. Kuinka erilainen käsitys meillä loppujen lopuksi onkaan kahden ihmisen välisestä suhteesta....mä en olisi voinut arvatakkaan.

Mä en edes tiedä mistä lähtisin tätä purkamaan, koska olen niin tyrmistynyt siitä mitä mies eilen sanoi. Hänen mielestään siinä ei ole mitään ongelmaa etten mä pysty puhumaan asioista hänelle, ei kuulemma edes pitäisi puhua. Aina päädytään siihen että koska hän ei jotain tee, ei pidä minunkaan,

Kerroin miltä musta tuntuu kun hän puhuu päälle, räplää noita teknisiä vempaimiaan jos haluan puhua. Sanoin että mä koen sen todella epäkunnioittavana. Mutta hänestä se ei ole, joten mun on vain elettävä sen kanssa. Onko?

Onko mun siedettävä toiselta sellaista käytöstä, vain koska hänen mielestään siinä ei ole mitään väärää?

Tee toisille niinkuin tahdot tehtävän sinulle. No, ei toimi meillä. En tiedä mikä toimii, ei varmaan mikään.

Mä vain mietin hänen sanojaan, ja sitä välinpitämätöntä asennetta millä hän toi kaiken ilmi. Kuinka puhuminen ei todellakaan ole tärkeää, kuinka lapsiperheissä elämä on tätä. Apua on turha hakea, ne on puoskareita. Ja ne kuulemma nauraisi jos mä menisin sanomaan että meidän parisuhteen ongelma on kommunikointi. Että näin, mitä mä voin tuohon sanoa.

Jos toinen on sitä mieltä että meidän ei kuuluisi avautua toisillemme, meidän ei kuuluisi kertoa toisillemme miltä tuntuu, mikä on huonosti jne, niin mitäpä tässä voi tehdä muuta kuin naulata viimeisen naulan arkkuun.