Me ei osata kommunikoida. Mä olen pyytänyt että haetaan apua, mä olen yrittänyt itse etsiä neuvoja, mä olen itse yrittänyt päästä mun pahoista tavoista. Ei auta. Mitä mä voin tehdä jos toinen ei tee mitään eikä näe mitään ongelmaa?

Me ei voida edes keskustella siitä miten lapset kasvatetaan. Me ei voida keskustella miltä musta tuntuu koska toinen ei voi käsittää miksi joku esim. loukkaantuu toisen sanoista. Mitä mä voin tehdä jos toinen aina näkee vain oman mielipiteensä ja on aina sitä mieltä että hän on oikeassa?

Mä olen puhunut mun toiveista, tunteista ja siitä miten mä haluaisin tulevaisuudessa. Joko siihen vastataan olemalla marttyyri tai toteamalla että mun ongelma, mun selvitettävä. Tai että asia ei vain ole niin.

Mua pelottaakin että alan kohta etsimään muualta sitä kuuntelijaa, keskustelijaa. Enhän mä voi loputtomiin kinuta, kun ei toisesta siihen selkeästi ole. Tai jos on, niin halua ei löydy.

Mä inhoan sitä että kun mä puhun, toinen tuijottaa läppäriä, puhelinta tai tv:tä. Pystyy kuulemma keskittymään kahteen asiaan. Kamalinta on se että tässäkään ei kunnioiteta mua. Jos mä sanon että mä koen todella loukkaavaksi sen että mun yrittäessa ratkoa solmuja toinen ei vaivaudu edes katsomaan muhun. Sekin on kuulemma mun päänsisäinen ongelma.

Mitä mä voin tehdä enää?

Nyt mä olen päättänyt alkaa elämään itselleni, ja lapsille tietenkin. Mä voin elää toisen kanssa tässä, mutta miksi mä näkisin jotain vaivaa kun toinenkaan ei halua. Mä en halua olla enää se joka koko ajan pyytää anteeksi, mä en halua olla se joka joustaa jokaikisessä asiassa. Mä haluan olla mä. Mä haluan saada ansaitsemani kunnioituksen ja rakkauden. Mä haluan näyttää toiselle että on musta elämään ilman häntäkin.