Kun saisi omat ajatukset kasaan. Kun tietäisi mitä tahtoisi. Kun pystyisi puhumaan, jonkun kanssa tai edes jollekin. Kun saisi puhua ilman että heti arvosteltaisiin, vähäteltäisiin tai naurettaisiin.

Kun joku kuuntelisi niin kuin mulla olisi maailman ainoa ääni. Niinkuin mun asiani olisi maailman tärkeintä, juuri sillä hetkellä.

Onkohan tuo liikaa vaadittu? Välillä tuntuu siltä. Tai no, oikeastaan koko ajan tuntuu siltä.

Me ei olla koskaan puhuttu. Ei mistään oikeasti tärkeistä asioista. Tarvetta olisi ollut, tottakai. On yritetty puhua mutta tappeluksi se menee, eipä sekään normaalia ole. Ja kun tätä on jatkunut kaikki vuodet, voiko tässä enää mitään tehdä?

Mua ei edes kiinnosta puhua toiselle enää. Toisen mielestä ei edes ole ongelmaa, jos mun mielestä on niin mun on se kuulemma ratkaistava. Mitä tuossa tilanteessa voi tehdä?

Päätöksiä tietenkin. Päätöksiä jompaankumpaan suuntaan. Mistä mä tiedän että teen oikean päätöksen? Pitäisikö mun antaa aikaa, antaa aikaa että päästään pikkulapsiajasta, antaa aikaa että mä pääsen myös kiinni kodin ulkopuoliseen elämään? Vai pitäisikö vaan tehdä se ratkaisu?