Mä olen kuitenkin antanut jatkoaikaa ainakin sen verta että katsotaan auttaako se, tuoko se mulle uusia ajatuksia ja näkökulmia, saako se miehen näkemään asioita eri tavalla.

En tee mitään hätiköityjä päätöksiä ennen sitä, vaikka mieleni tekisi ottaa aikalisä. Tälläkin hetkellä. Olen onnellinen kun en ole mieheni seurassa, ja melkeinpä inholla odotan aina hänen kotiintuloansa. En jaksa nauraa hänen jutuille, koska mun mielestä ne ei ole hauskoja. En jaksa muutenkaan kuunnella hänen juttujaan, eihän hänkään ole tähän mennessä kuunnellut minun.

Mutta kestän ja odotan vielä hetken. Seuraavan kerran kun mulla on vapaa niin aion ottaa itselleni irtautumisen, menen pariksi päiväksi lomalle, yksin.

Onhan mieskin tänään messuilemassa kaverin kanssa, tulee kotiin kun menen töihin ja kun mä pääsen kotiin illalla, aikoo hän suunnata kaverin kanssa ulos. Välillä tuntuu siltä että hänkin välttelee minua.

Annetaan nyt kuitenkin ajan kulua hetken aikaa, ja katsotaan tuoko terapia meille apuja.

Mä herään eloon kun pääsen pois kotoa. Kun menen salille, tai töihin, unohdan melkeinpä perheeni läsnäolon. Unohdan olevani äiti ja vaimo, taloudenhoitaja. Muistan että olen myös nainen, ystävä, työntekijä.

Olen mä kotivuosinakin käynyt lasten kanssa kodin ulkopuolella, mutta samat ympyräthän ne ovat...mukana vain muita äitejä ja lapsia. Samat jutut, samat ongelmat. Nyt mä olen päässyt ihan uusiin asioihin kiinni.

Mä rakastan jutella ihmisten kanssa, tutustua uusiin. Ja aivan muista jutuista, pinnallisistakin asioista, erityisesti. On ihanaa kun toinen ei tiedä minulla olevan lapsia, tai miestä. Toinen juttelee minulle vain kuin ihminen toiselle satunnaisesti. Kun mä olen toiselle vain salilla käyvä ja kunnostaan huolta pitävä, tai kun puhun asiakkaan kanssa vaikka säästä. Pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle.

Mä rakastan puhua. Mies ei. Me emme siis puhu. Se tukahduttaa mut, enkä tiedä mitä siitä ajatella. Hyväksynkö sen, ja puhun muiden kanssa? Vai pitäisikö miehensä kanssa pystyä puhumaan, onko se liikaa vaadittu? Pitäisikö toisen olla juuri samanlainen kuin itse?

Sillon kun tavattiin ja rakastuttiin, olin sitä mieltä että vastakohdat vetää puoleensa. Erilaiset ihmiset on ne ketkä kuuluvat yhteen ja joilla juttu toimii. Nyt en tiedä, olisiko kuitenkin helpompi olla ihmisen kanssa joka olisi samanlainen. Jolla olisi samat mielipiteet isoista asioista, joka rakastaisi samoja asioita.

Vihaan kun en tiedä vastausta, ja varsinkin kun en tiedä sitä nyt. Erot tuttavapiirissä saa mut miettimään että munkin olisi oltava rohkea ja tehtävä päätös. Olisi mun aikani olla onnellinen, kerta en sitä ole ollut pariin vuoteen.

Mutta mitä jos se onkin hätiköity päätös, jos teenkin sen vaan koska näen kuinka joillekin se on tehnyt hyvää. Jospa se ei mulle teekkään, meille tee. Jos mä kadunkin päätöstäni, mitäs sitten?

Asia olisi helpompi jos miehelle voisi edes puhua näistä. Mutta kun ei voi, hän reagoi kuin puhuisin tiskeistä. Se on yksi ja sama, hän ei asialle mitään kuulemma voi koska ei tunne samalla tavalla. Hänen mielestään tämä on normaalia pikkulapsiperheen arkea, tälläistä se on ja siihen on tyytyminen. Mutta kun mä en halua tyytyä.

Sanoi kyllä huomanneensa että mä haen muutosta omalle elämälleni. Niin haenkin, alan elää itseäni varten. Teen päätöksiä ja ratkaisuja jotka ovat minulle hyväksi, toki ajattelen myös lapsia. Mutta en miestä, en kysy mitä mieltä hän on tai tekisikö hän. Niin olen toiminut tähän asti ja sitten tehnyt niinkuin miehen mielestä on paras. Nyt teen oman päätökseni, voin toki kuunnella miestä mutta päätös on minun hänen mielipiteistä välittämättä.

Ja kyse on siis sellaisista päätöksistä kuin menisinkö laivalle, käynkö sen ja sen kaverin kanssa kahvilla, ostanko kaupasta rahkaa vai pizzan. Mä teen päätöksiä jotka ovat minulle hyväksi, en päätöksiä jotka miellyttää mun miestäni.

Niin kauan tilanne vain pahenee ja pahenee, kunnes mulla lopulta se tarvittava rohkeus on. Tänään on vuodatettu kyyneliä, puhuttu, jopa mies on itkenyt. Sitä en ole monesti nähnyt. Mä niin kovasti haluisin uskoa että on vihdoinkin otettu askel oikeaan, mutta koska olen skeptinen niin en usko tilanteen parantuvan.

Muulla tavoin mulla on kyllä elämä ottanut askeleen parempaan. Olen alkanut elämään itseäni varten, ottanut askelia pois kotoa. Alkanut elämään. Kodin ulkopuolella olenkin muuttunut, musta on tullut iloisempi ja eläväisempi.

Kotona ollessa edelleen ahdistaa. Oikeastaan enemmän kuin ennen, kun olen huomannut kuinka hautaan oman itseni syvälle kun tulen ovesta sisään. Mikäli siis mies on kotona, hänen seurassaan en osaa olla oma itseni enää. Pelkään koko ajan tekeväni jotain väärin, sanovani väärin. Mä olen kotonani hänen seurassaan todella varuillani.

Tätä yritin tuoda tänään esille. En tiedä menikö mitään perille. En halunnut syyttää häntä, en itseäni, en ketään. Yritin vain selittää että ongelmia on, isoja sellaisia. Eikä ne ratkea sillä että mies sanoo ettei asioiden pitäisi olla niin. Tietenkään niiden ei pitäisi olla niin! Mutta kun ei ratkea enää meidän kahden kesken, me tarvitaan jonkun apua niiden ratkomiseen. Ja se on seuraava askel, en vain tiedä saadaanko sitä otettua.

Ahdistaa vain niin kovasti, ja rakastankin tällä hetkellä niitä hetkiä kun en ole miehen seurassa. Kun saan olla oma itseni. Monesti päivässä mietin millaista se olisikaan jos saisin kotonakin olla ihan täysin oma itseni. Ja se olisi oikeasti mun kotini. Tuntuu hurjalta ajatella että loppuelämäni tulisin elämään tällä tavalla. Ja kyllä mä tiedän että jos tilanne jatkuu näin niin se lopullinen rohkeus kyllä löytää tiensä mun luo.

Tapahtui kuitenkin asioita joiden takia mä olen nyt tästä harrastuksesta joutunut luopumaan, siinä mittakaavassa missä haluaisin sitä harrastaa. Mutta mä osaksi luovuin siitä myös tämän perheen ja parisuhteen takia. Tiedän että veisi tällä hetkellä siinä mittakaavassa liikaa aikaa, uskon ja tiedän että tulevaisuudessa lasten ollessa isompia pääsen takaisin siihen mihin haluan.

Mies vaan ei usko kuinka tärkeää se on mulle. Kuinka mä tämän harrastuksen ansiosta olen pysynyt järjissäni viimeiset vuodet. Ei se merkitse kun hän laskee euroja, sekä kertoja jolloin joutuu esim. hoitamaan lapset nukkumaan.

Mä yritän ymmärtää hänen unelmiaan ja harrastuksiaan, en sano niistä koska kummankin pitäisi saada se oma juttunsa. Mä tuen häntä ja yritän jopa kannustaa aloittamaan jotain haluamaansa. Mutta ei, samaa en saa takaisin.

Koska siirsin nyt tämän harrastukseni huomattavasti vähemmälle nyt muutamaksi vuodeksi, halusin jotain tilalle. Ja koska mun on saatava itseni fyysisestikin parempaan kuntoon, liityin salille. Kyllä, minä joka olen vannonnut ettei musta siihen ole. Nyt mä olen nauttinut aivan järjettömästi tästä ajasta minkä olen siellä viettänyt.

Naureskelua ja tuhahtelua saan tästä(kin) kotona, mutta en jaksa välittää. Ehdotin jopa että tehtäisiin tästä meidän yhteinen juttu, mutta ei. Valittamista ei vielä ole keksinyt koska pystyn harjoittelemaan lasten nukkuessa tai käyttämään lapsiparkkia. Kuulemma nyt ei ole kahdenkeskistä aikaa illalla mutta vietän sen mielummin salilla kuin sohvalla kummankin ollessa omalla läppärillä...

Millä ihmeellä sitä saa toisen tajuamaan että kummankin on annettava ja otettava....tämä on kahden kauppa, ei yhden.

Mä aion ajatella itseäni, aion olla nyt itsekäs aina välillä ja unohtaa muut. Ei mun tarvitse olla se joka huolehtii että muilla on kaikki loistavasti ja että muut voi hyvin. Sen ei aina tarvitse olla minun.

Mä olen käyttänyt monta vuotta tähän perheeseen, unohtaen itseni ja mun haluni. Liian monta vuotta. En mä kadu, mä olen tehnyt kaiken lasteni takia ja tekisin uudestaan. Mä uhraisin oman itseni vaikka kuinka monta kertaa jotta lapsilla olisi hyvä olla.

Mutta nyt on aika myös hoitaa mua itseäni, elää niitäkin asioita mitä mä itse haluan. On aika tehdä jotain mikä saa mut irti tästä, jotain mikä saa mut tuntemaan itseni muuksi kuin äidiksi ja kodinhoitajaksi. Mä en todellakaan ole pelkästään niitä, ja se muu on nyt kaivettava takaisin jostain. Mun on löydettävä se kaikki muu jostain, ja miehenkin on tajuttava että mä olen paljon paljon muutakin. Ja haluan olla.

Kukaan muu ei ole ollut kiinnostunut siitä mitä mä olen, haluan, tunnen ja teen. Tein miehelle selväksi että mä aion olla kiinnostunut itsestäni, hoitaa itseni kuntoon. Tapansa mukaan yrittää puhua kuinka hän arvostaa jne, mutta kun ei se merkitse. Ne on vaan sanoja, teoissa se ei näy. Me ollaan siinä pisteessä että hänen sanomisillaan ei ole nyt väliä.

Joko hän tukee mua, ja alkaa näyttää että tässä ollaan tasa-arvoisia, tai sitten hän valitsee toisen tien eikä voi hyväksyä että mä olen oikeutettu kaikkeen mihin hänkin. Mä olen yhtälailla oikeutettu uraan, ystäviin, kissanristiäisiin, harrastuksiin, omaan aikaan. Mä ansaitsen ne ihan yhtälailla, ja aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni ne myös.

Kyllä sen kuulemma tietää kun Se Oikea osuu kohdalle. En mä tosissani tiedä onko mies sittenkään mulle se oikea. Jossain vaiheessa ajattelin kyllä niin, mutta tällä hetkellä...en tiedä. Mistä mä sen tietäisin.

"Oikea ei ole se kenen kanssa voit elää, vaan se ketä ilman et voi elää". Hmm, mä varmaankin voisin elää ilman miestä. Tämänhetkisen tilanteen tietäen, voisin todellakin elää ilman miestä. Mutta ei kai se tarkoita että ei olisi mulle se oikea...mä vaan en siinä mielessä ole ollut ikinä riippuvainen toisesta, ettenkö voisi kuvitella eläväni ilman toista.

Mulla harvemmin on ikävä miestä jos se on poissa, tai siis ollut silloin alussakaan kun kaikki oli hattaraa. Mä nautin siitä että saan olla yksin, nautin siitä että saan nukkua yksin sängyssä, päättää mitä katson telkkarista, jne.

Jospa ihmisellä on monia oikeita? Mä kallistun enemmän siihen suuntaan. Oikeat ihmiset oikeissa elämäntilanteissa. Toisten kanssa se tilanne kestää viikon, toisten kanssa 20 vuotta.

Mä olen aina sanonut että mä en voi tietää haluanko olla mieheni kanssa loppuelämäni, tai hän minun kanssani. Mä toki toivon niin, ja mä toivon että meidän avioliitto kestää loppuelämän. Mutta enhän mä voi tietää sitä, eihän sitä tiedä kukaan.

Joku sanoi jossain että se kenen seurassa pidät itsestäsi, on Se Oikea. Mä en tällä hetkellä pidä itsestäni mieheni seurassa. Joskus olen pitänyt, ja toivon että tulevaisuudessakin pidän. Mutta tällä hetkellä, en pidä yhtään.

Ei haukkunut minua eikä siis loukannut millään tavalla. Tai tavallaan kai loukkasi, sanoi sellaisia mielipiteitä parisuhteesta jotka eivät mahdu mun maailmankuvaan.

Sellaisia asioita, että en tiedä pääsenkö niistä yli. Tai haluanko edes päästä. Kuinka erilainen käsitys meillä loppujen lopuksi onkaan kahden ihmisen välisestä suhteesta....mä en olisi voinut arvatakkaan.

Mä en edes tiedä mistä lähtisin tätä purkamaan, koska olen niin tyrmistynyt siitä mitä mies eilen sanoi. Hänen mielestään siinä ei ole mitään ongelmaa etten mä pysty puhumaan asioista hänelle, ei kuulemma edes pitäisi puhua. Aina päädytään siihen että koska hän ei jotain tee, ei pidä minunkaan,

Kerroin miltä musta tuntuu kun hän puhuu päälle, räplää noita teknisiä vempaimiaan jos haluan puhua. Sanoin että mä koen sen todella epäkunnioittavana. Mutta hänestä se ei ole, joten mun on vain elettävä sen kanssa. Onko?

Onko mun siedettävä toiselta sellaista käytöstä, vain koska hänen mielestään siinä ei ole mitään väärää?

Tee toisille niinkuin tahdot tehtävän sinulle. No, ei toimi meillä. En tiedä mikä toimii, ei varmaan mikään.

Mä vain mietin hänen sanojaan, ja sitä välinpitämätöntä asennetta millä hän toi kaiken ilmi. Kuinka puhuminen ei todellakaan ole tärkeää, kuinka lapsiperheissä elämä on tätä. Apua on turha hakea, ne on puoskareita. Ja ne kuulemma nauraisi jos mä menisin sanomaan että meidän parisuhteen ongelma on kommunikointi. Että näin, mitä mä voin tuohon sanoa.

Jos toinen on sitä mieltä että meidän ei kuuluisi avautua toisillemme, meidän ei kuuluisi kertoa toisillemme miltä tuntuu, mikä on huonosti jne, niin mitäpä tässä voi tehdä muuta kuin naulata viimeisen naulan arkkuun.

Monen mutkan ja murjottamisen jälkeen, käytiin vloppuna kahdestaan juomassa yhdet kaupungilla. Toinen vielä totesi lähtiessä että haluaa olla tiettyyn aikaan kotona koska hänen leffansa alkaa. Hyvä alku siis sille reissulle.

Meillä ei ollut mitään puhuttavaa, ei yhtään mitään. Me ei voitu edes katsoa toisiamme, vilkuiltiin vaan muualle kumpikin. Mä en muista milloin olisin viimeksi ollut niin vaivautunut kuin olin sillä hetkellä, niiden 30min aikana jotka vietin oman aviomieheni kanssa.

Mä vaan toivoin että pääsen äkkiä kotiin, sohvalle koneelle tai sänkyyn nukkumaan. Luulen että mies toivoi samaa, tai no hänellehän oli tärkeää päästä ajoissa katsomaan leffaa.

Miten tuosta voidaan enää nousta? Meillä ei löydy enää puhuttavaa edes meidän lapsista. Kuinka alas sitä voidaan mennä?

Mä olen yrittänyt olla kiinnostunut miehen jutuista, kiinnostuksen kohteista. Hän puhui joulukuussa kuinka olisi joku työmeno mihin voisin tulla mukaan edustamaan. Se on tässä kuussa, ensi viikolla. Kyselin että miten on, haluaisin tulla mukaan. Ei kuulemma nyt käykään, ei mahdu mukaan. Että näin.

Ei toista kiinnosta mun jutut, tai mun harrastukset. Niille nauretaan. Vuoden olen puhunut siitä mitä mä haluaisin työrintamalla/opiskelujen suhteen tehdä. Vähän aikaa sitten kysyinkö että tietääkö hän, onko kuunnellut. Tietää kuulemma, mutta ei sitten vaivautunut kertomaan mitä ne on kun kysyin.

Me on eletty elämää hänen töidensä, opiskelujen ja halujensa perusteella. Aina tärkeimpänä on hänen menonsa. Vaikka kuinka ajoissa mainitsen omistani, niin silti se olen minä joka peruu jos hänelle tuleekin jotain samalle hetkelle. Mä olen se joka siirtää haaveitaan ja unelmiaan.

Alkaa riittää. Miksi mun pitäisi siloitella tietä vain toiselle? Miksi mä en saisi raivata tilaa myös omille unelmilleni ja tavoitteilleni? Niin mä aion nyt tehdä.

Jos tämä avioliitto kariutuu niin mä todenteolla tulen katumaan jos olen elänyt vain toisen hyväksi. Mä olen uhrannut tähän mennessä aika paljon tämän perheen eteen, enkä missään nimessä kadu lapsiani ja heidän kanssaan viettämääni aikaan. Mutta on asioita joita olen tehnyt vain mieheni takia, hänen hyvinvointinsa eteen, enkä ole tainnut edes kiitosta koskaan saada. Nyt on minun vuoroni.

Ollaan, ei olla. Taistellaan, annetaan olla. Rakastetaan, ei rakasteta.

Se olen minä joka kiertää sitä kehää. Miten tämän saa loppumaan? Miten mä saan tehtyä päätöksen jota en kadu?

Koko viikon yritin soittaa aikaa pariterapiaan. Tai yritin rohkaista itseäni. Joskus aikaisemmin puhuttiin ja mies sanoi että hän hoitaa asian, näyttääkseen että haluaa saada tämän toimimaan. Eipä ole hoitanut, siitä on aikaa usea kuukausi jo. Mä päätin sen hoitaa, nyt kun vielä saisin tarpeeksi rohkeutta soittaakseni. Tuntuu kamalalta että joudun ihan ulkopuoliselle sanomaan että me ei onnistuta tässä keskenämme. Me tarvitaan apua jotta pystytään elämään yhdessä loppuelämä(tai ainakin yrittää elää). Tuntuu että mä olen niin kamala epäonnistuja kun joudun hakemaan apua. Nimenomaan minä olen.

Mun piti kerran elämässäni mennä naimisiin, sen oikean kanssa. Ja elää onnellisina kuolemaan saakka. Tuntuu järkyttävältä tajuta ettei se ehkä onnistukkaan. Mitä mä teen sitten?

Mitä jos me erotaan ja mä olenkin loppuelämäni yksin? Toki mulla on lapseni, mutta mitä jos mä en löydä enää ketään? Ja mitä jos mies löytää uuden rakkauden, piankin? Mitä jos lapsetkin alkaa vihata mua koska rikoin meidän perheen?

Mutta mitä jos me ollaan yhdessä loppuelämä, ja mä vihaan elämääni? Mitä jos mä 20 vuoden päästä tajuan alkaa etsimään oikeaa onnea? Mitä jos mä hukkaan elämäni tekemällä väärän päätöksen?

Nämä mun ajatukset kiertää kehää. Ehkä se olen vain minä joka tarvitsee terapiaa, kootakseen ajatuksensa. Mun on keksittävä miten mä haluan elää. Mun on keksittävä itse miten mä tulen onnelliseksi, oli se sitten miehen kanssa tai ilman.

Sanoin tänään, pyysin anteeksi etten eilen toivottanut hyvää hääpäivää. Et sanonut mitään.

Mä niin kovasti yritän, ja mitä saan takaisin. Ihan kun haluisit että mä olen se joka tekee päätöksen tämän loppumisesta. Sitäkö sä haluat?

Mä rakastuin suhun ensisilmäyksellä. Mä en uskonut siihen, en edes sillä hetkellä. Mä olin sulle vain joku siinä vaiheessa kun mä tiesin haluavani sut. Sä olit niin kylmä, tarkoituksella tai et. Siihen mä varmaan rakastuinkin, siihen että olit ns. paha poika. Tavallaan mä inhosin niitä tunteita mitä sä mussa herätit, mä en halunnut olla se epätoivoinen perässä roikkuja. En mä ollut ikinä se, mä olin aina ollut se joka otti ja jätti.

Sä olitkin vain ujo, et kylmä. Sä sait perhoset mun vatsaan. Mä muistan vieläkin kuinka meidän "ensitreffeillä" elokuvissa mietin vain uskallanko ottaa kädestä kiinni. En uskaltanut, etkä sinäkään. Mä en edes muista leffaa kun jännitin niin paljon. Mä niin kovasti halusin ottaa kiinni, meidän sormet kosketti toisiaan mutta en vaan uskaltanut ottaa kiinni.

Mä niin monesti oon toivonut että voisin palata niihin ensihetkiin. Ja mielessäni palaankin, se saa mut muistamaan millaista meillä oli ja miksi meidän pitäisi taistella. Mä niin toivon että joskus vielä saan ne samat tunteet takaisin, sun kanssasi.

Oltiin kuin paita ja peppu alkuunsa. Siitä syystä varmaan tulikin ensimmäiset ongelmat, ja isot sellaiset. Sä petit, ja mä olin valmis antamaan anteeksi. Harmi vain että sä et halunnut mua. Mä itkin, itkin ja itkin. Mä tein kaikkeni ja olin valmis lähestulkoon kaikkeen jotta olisin saanut olla vain sun kanssasi. Sä särjit mun sydämeni, ja mä vannoin etten enää koskaan anna kenenkään satuttaa mua. Sä todellakin satutit mua. Mä vannoin että jos sä joskus tulisit anelemaan mua takaisin, mä en ottaisi vaikka kuinka haluaisin.

Tulithan sä, se oli ensimmäinen kerta kun mä näin sun itkevän. Enpä ole nähnyt sen jälkeenkään sun itkevän kun isovanhempiesi hautajaisissa. Kaikki mun uhkaukset ja vannomiset valuivat samantien alas viemäristä. Sain mä sentään sanottua että mä harkitsen, harkitsen voiko meistä tulla enää koskaan mitään. Sydämessäni tiesin vastauksen, mä tiesin etten voisi antaa sun kävellä pois.

Oli meillä rankkaa vaikka tiedettiin että haluttiin toisemme. Ei se luottamus heti palaa, ei todellakaan. Mutta tahto oli kova, ja mä hoin vaan itselleni ettet sä olisi siinä jos et haluisi. Sä lähdit jo pois, sä olisit voinut pysyä pois jos sitä olisit halunnut. Mä kyllä rankaisin sua, ei se ollut oikein eikä mun olisi pitänyt mutta tein sen kuitenkin. Mä kaivoin vanhat jutut esiin aina riidellessä. Mä kaivoin saman asian esille monta vuotta tapahtuneen jälkeenkin. Me mentiin naimisiin, saatiin lapsiakin. Silti mä kaivoin saman asian esille tapellessa. Ei se ollut oikein, ja mä tiesin sen. Mutta sä kestit sen.

Jossain vaiheessa mä tajusin että olin päässyt asian yli, mä olin antanut anteeksi ja unohtanut. Ja sä todellakin kestit sen kaiken, joten pakkohan sun on mua rakastaa. Se vaati paljon aikaa, ja välillä tuli kieltämättä tunne tehtiinkö sittenkään oikein. Teinkö mä oikein kun annoin mahdollisuuden. Kyllä mä tein oikein, en mä voi katua sitä. Silloin mä katuisin meidän avioliittoa, meidän lapsia, meidän elämää. Samalla tavalla mä toimisin, jos saisin palata takaisin siihen aikaan. Mutta toista kertaa meidän suhde ei sellaista kestäisi, ihan sama kumpi sen tekisi.

Me ollaan siis selvitty paljosta, miksi me ei selvittäisi tästä? Mä haluan selvitä tästä. Meidän suhde ei kaatunut siihen, se ei voi kaatua tähänkään. Koska tämä on paljon pienempi juttu, se vaan ei voi kaatua tähän.

Mä rakastuin siihen että olit ulospäin kova, paha poika. Sisältä sä olit kuitenkin herkkä, kokematon ja rakastettava. Komea, ja mä rakastin sun kosketusta. Sä et pelännyt näyttää julkisesti että rakastat mua. Sä teit selväksi että mä olin sun, näytit sen muille. Sä teit kaikkesi ja kestit kaiken jotta saisit mut luottamaan suhun, sä teit selväksi että sä haluat mut. Se sai mut vaan rakastamaan sua lisää. Sä et luovuttanut vaikka mun olisi tehnyt mieli.

Mä muistan kuinka istuttiin yhden kaverin kyydissä, ja sä laitoit mulle viestin siellä autossa. Kirjoitit että taidat olla rakastumassa muhun. Se hetki, ja sinne ensitreffeille palaaminen, ne on niitä hetkiä mitä mä olen viime ajat pyöritellyt mielessäni jotta jaksaisin taistella. Jotta jaksaisin taistella meidän kummankin puolesta. Mä niin toivoisin että säkin löytäisit sen syyn miksi pitäisi taistella.